Olen niin yksin, koulussa mulla ei ole ketään. Kotona ei ole ketään.

Vielä viime vuonna mulla oli ystäviä, nyt ei. En tiedä mitä kesän aikana tapahtui, mutta epätoivo valtaa alaa pääni sisällä. Entinen paras ystäväni seurustelee nykyään ja on uskomattoman itserakas ja välinpitämätön minua kohtaan. Muut hyvät kaverini ovat liittoutuneet ilmeisesti minua vastaan, he eivät puhu minulle koulussa eivätkä juuri muuallakaan ja olen niin, niin väsynyt olemaan yksin.

On mulla kavereita, tuttuja, juttelukavereita ympäri koulua.. mutta kaipaisin ystävää, joka seisoisi vierelläni kun mulla on paha olo ja haluan purkaa ajatuksia, ystävää joka istuisi ruokalassa kanssani ja jonka kanssa voisin suunnitella elämää. Mutta ei, multa on viety kaikki.

Mulla ei ole enää syytä olla olemassa koulussa. Välitunnit istun yksin naulakoiden alla, kuunnellen musiikkia. Kai minusta on tullut jokseenkin etäinenkin.. Syksyllä mulle sanottiin että olen muuttunut, että käperryn kuoreeni? No ehkä, kun ei ole ketään siellä kuoren ulkopuolella.

Inhoan itseäni, inhoan mahaani, mutta haluan tissit. Inhoan naamaani. Minua ahdistaa jos huomaan että joku vaikkapa kuvaa minua jossain tapahtumassa - ajattelen vain kuinka kamalan isolta nenäni näyttää mistäkin kuvakulmasta ja kuinka kaikki muut ovat kauniimpia. Tuntuu, että kaikista muista on kasvanut nyt ysiluokan aikana varsinaisia keijukaisia. Pojat juttelee entisten kavereideni kanssa, ja olen hurjan kateellinen. Mutta en uskalla, jaksa, ei kiinnosta muuttaa asiaa. Tahtoisin jonkun lähelleni mutta tällä naamalla en ketään varmaan saa. Olen niin surullinen.

En jaksa enää olla iloinen, en jaksa ajatella positiivisesti.
Nyt kaivattais sitä auringonpaistetta risukasaan..